Helsingin Sanomien haastattelussa 1.10.2025 kansanedustajat Eveliina Heinäluoma (sd), Joakim Vigelius (ps) ja Heikki Vestman (kok) vaativat entistä tiukempaa linjaa Suomen turvapaikkapolitiikkaan. Erityisesti haastattelussa nostettiin esiin käännytysten tehostamista ja uusintahakemusten jättämisen estämistä, ikään kuin nämä olisivat suurin valuvika Suomen turvapaikkajärjestelmässä.
Todellisuudessa kyse on aivan päinvastaisesta ongelmasta. Uusintahakemuskierteen taustalla on kymmenen vuoden takaisesta ainutkertaisen suuresta turvapaikanhakijamäärästä säikähtäneinä tehdyt lakimuutokset ja silloiset epäonnistuneet turvapaikkamenettelyn tehostamisyritykset. Näiden vaikutuksista on myös julkaistu useampia selvityksiä, joiden perusteella osa lakimuutoksista on myös myöhemmin peruttu.
Pakolaisneuvonnalla on lukuisia, myös aivan tuoreita esimerkkejä asiakkaista, joille lopulta 10 vuoden jälkeen monille on myönnetty turvapaikat samoilla perusteilla, joita ei alun perin ole selvitetty.
Myös yhdenvertaisuusvaltuutetun viime vuonna julkaisema selvitys osoitti, että tutkituista uusintahakemuksista noin 41 % johti myönteiseen päätökseen: turvapaikkaan, toissijaiseen suojeluun tai muuhun oleskelulupaan. Näistä kolmasosassa tapauksista myönteinen päätös on perustunut alkuperäisiin perusteisiin tai jo ensimmäisen hakemuksen aikaan olemassa olleisiin seikkoihin, jotka eivät ole nousseet silloin esiin.
Uusintahakemukset ovatkin tärkeä väline hakijoiden perus- ja ihmisoikeuksien turvaamiseksi sekä ehdottoman palautuskiellon noudattamiseksi. Kyse ei ole järjestelmän väärinkäytöstä vaan päin vastoin järjestelmän ongelmista johtuneiden virheiden korjaamisesta.
Edelleen voimassa oleva uusintahakemusten tutkittavaksi ottamisen kynnyksen nostaminen tarkoittaa kuitenkin sitä, ettei ilman asiantuntevaa apua ei uusintahakemusta oteta edes tutkittavaksi, ellei hakijalla ole jotain kokonaan uusia perusteita. Tästä on seurannut kierteitä, joissa suojelun tarpeessa oleva ihminen on joutunut jättämään useamman hakemuksen ennen kuin on vihdoin saanut apua perusteidensa esittämiseen jo hakemusta jättäessään. Lisäksi, toisin kuin artikkelissa annetaan ymmärtää, aiemminkin vain hyvin poikkeuksellisissa tilanteissa uusintahakemuksen jättäminen on estänyt maasta poistamisen.
Turvapaikkamenettelyn ytimessä on sen varmistaminen, että ehdotonta palautuskieltoa ei loukata, toisin sanoen ketään ei palauteta kidutuksen vainon tai muun epäinhimillisen kohtelun vaaraan.
Sen sijaan, että kysymme, miksi kielteisen päätöksen saaneita ei ole palautettu, meidän pitäisi kysyä, miksi heidän suojelun tarpeensa on tunnustettu vasta vuosien jälkeen. Miksi yhä tänä päivänä turvapaikkaprosessit johtavat tilanteisiin, joissa ihmiset joutuvat elämään vuosikausia epävarmuudessa ja vailla oleskelulupaa, vaikka heidän oikeutensa suojeluun olisi ollut olemassa alusta alkaen?
Päättäjillä on vastuu siitä, mihin keskustelua ohjataan ja millaisia lakimuutoksia hyväksytään. Päättäjiemme tulisi keskittyä siihen, miten varmistamme, että jokaisen oikeudet toteutuvat ensimmäisestä päätöksestä lähtien. Tällä hallituskaudella tehdyt lukuisat lakimuutokset sekä pyrkimykset tehostaa turvapaikkamenettelyä laadun kustannuksella muistuttavat kuitenkin valitettavasti kymmenen vuoden takaista tilannetta ja silloin tehtyjä virheitä.
Pia Lindfors
toiminnanjohtaja
Pakolaisneuvonta ry